ALLY VENABLE – Real Gone
(Ruf RUF 1297)
Täytyy myöntää, että olin hieman skeptinen uuden Ally Venable -kiekon suhteen, sillä neidin aiemmat tai siis viimeisimmät julkaisut eivät ole suuremmalti miellyttäneet. Kansi vaikutti hyvältä, ja kun tuottajan pallilla on istunut Tom Hambridge, niin se myös lupasi hyvää. Omaa bändiään ei Venable ole studioon tuonut, vaan Hambridge on soittanut rummut ja basistin tontin hoitaa Tommy Macdonald. Lisäksi mukana on puhallinryhmä, pari taustalaulajaa sekä vierailevina tähtinä Buddy Guy ja Joe Bonamassa. Sekalaisesta seurakunnasta huolimatta avoimin mielin laitoin levyn soimaan.
Nimiraita kuittaa kaikki odotukset, joita levylle olin asettanut eikä kakkosraitakaan pettymystä tuota. Nyt Venable on vihdoinkin menossa oikeaan suuntaan tai ainakin siihen suuntaan, josta minä pidän. Levyn Hendrix-raita on ehdottomasti Justifyin’, joka wah-wah -polkimineen ja taustakuoroineen alkaa mennä hyvän yön tuolle puolen. Kun edellisellä albumilla vierailijana oli Kenny Wayne Shepherd, niin tällä kertaa kutsun on saanut Joe Bonamassa. Broken And Blue edustaa levyn balladiosastoa. Kappale voisi olla vaikka ”Time Clocks” -kiekon ylijäämiä. Onkohan Bonamassa pyydetty mukaan sävellyksen bonahenkisyyden vuoksi vai onko se sitä hänen mukana olonsa takia?
Torvilla ryyditetty funkblues Don’t Lose Me kestää vain runsaat kolme minuuttia, tarkistin asian, mutta tuntuu jostain syytä tuplasti pidemmältä. Buddy Guyn kanssa duetoitu Texas Louisiana sisältää hurjaa menoa ja kaksikko intoutuu oikein kunnolla kitarakaksintaisteluun. Ainoa miinus tulee siitä, kun kumpikin pyrkii laulamisen sijaan huutamaan. Kick Your Ass on silkkaa mutkat suoriksi menoa, vaikka loppuukin kuin seinään. Dobrolla ryyditetty Blues Is My Friend alkaa lupaavasti, mutta muuttuu pian tavanomaiseksi kitarablueskappaleeksi. Toinen balladiosastolle menevä raita on myös Bonamassan sävelaarteistoa sivuava Gone So Long. Maalailevan kosketinsoitintaustan ja maltillisen kitarasoolon kanssa kappale on oikein onnistunut.
Vaikka särökitaraa löytyy, niin sillä ei edellisten levyjen tapaan mässäillä, vaan sen käyttö on maltillista. Hieman rauhallisempaa sekä kevyempää otetta muutamiin kohtiin olisi voinut laittaa, mutta toimii tämä näinkin. Lyhyesti sanottuna tämä on pienistä sudenkuopista huolimatta Ally Venablen paras levy. Nyt kun joku asiansa osaava promoottori ymmärtäisi tuoda Venablen näille leveysasteille, niin se olisi hieno juttu. Sitä tulevaa Suomen vierailua odotellessa laitetaan ”Real Gone” soimaan vielä kerran.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
